Täplän paikka

Ensimmäinen suursiivous, ainakin omassa mittakaavassani. Kun neliömäärä pyöristyy sataan eikä kahteenkymmeneen kuten olen tottunut, siivoaminen käy työstä ja vaatii yllättävän paljon aikaa. On runsaasti pöytäpintoja joille on kertynyt tavaraa ja pölyä hätisteltäväksi. Runsaasti lattiaa luututtavana. Suurten peilipintojen kirous on olennainen osa uuden kotimme siivousta, kuinka ihmeessä ne saa puhtaiksi ja kiiltäviksi ilman rantuja ja  pesujälkiä? Miten ne saisi pysymään siisteinä?

Huomenna minulle on tulossa vieraita, joten siivoamisen lisäksi olen myös leiponut ahkerasti. Vieraista sain tekosyyn tutustua tarkemmin myös uuden kotimme lähiympäristöön. Niihin paikkoihin, jotka ovat uusien reittieni varrella. Uusia reittejä ja sitä myötä paikkojakin tulee muuttaessa aina. Vaikka emme muuttaneet kaukaa, lähikauppakin on yhä vanha tuttu, ikään kuin havaitsen nyt aivan erilailla jotkin putiikit ja  talot. Ne ovat nyt lähellä, naapurissa ja helposti hyödynnettävissä.

Vieraille tarjottavaa suunnitellessani sain idean pistäytyä naapurin ammattikoulun leipomonmyymälässä. Mikä aarreaitta! Tarjolla oli edullista vastaleivottua pullaa ja leipää, kauniita leivoksia ja kokonaisia täytekakkuja. Niin ja ruokaa annospakkauksissa, opetellaanhan talon sisällä tekemään myös sitä. Myytävät tuotteet ilmeisesti vaihtuvat
päivittäin sen mukaan, mitä milloinkin opetellaan. Kuinka jännittävää ja hellyyttävääkin! Siellä ne lapset leipovat sämpylöitä ja kuljettavat ne sitten tiskille myyntiin. Meillä on näköjään arkena aina lähellä yksilöllisesti valmistettua pikaruokaa myynnissä aivan nurkan takana, minusta tulee varmasti paikan vakioasiakas!

Koska huomaa kotiutuneensa? Onko se silloin, kun ensimmäisen kerran sanoo ääneen sen maagisen lauseen, kuin vaivihkaa? Sitä lausetta olen käyttänyt jo pitkään. Ensin puhuin olevani uudessa kodissa, nyt huomaan pudottaneeni uuden pois. Täällä minä olen, kotona. Vielä varmempi merkki kotiutumisesta oli, kun ajatuksissani yliopistolta kävellessäni ehdin ulko-ovelle saakka ennen havahtumista. Minne olinkaan matkalla, joko ehdin tänne saakka?

Vietän vielä yhtä ansaittua lomapäivää, ihan vain kotona. Huomenna alkaa taas arkinen uurastus, opiskelu on antoisaa ja mielenkiintoista, mutta kuitenkin ennen kaikkea työtäni tällä hetkellä. Olen onnellisessa asemassa, sillä tiedän olevani omalla alallani ja valmistuvani unelmieni ammattiin. Välillä kuitenkin mieli palaisi vahvemmin harrastuksille ja vapaa-ajan töille opintojen sijasta. Huomaan, että pidennetty pääsiäisviikonloppu on antanut minulle kaivattua aikaa olla ja laittaa kotiani. Täällä näyttää jo niin hyvältä, ainakin osittain!

Sinisiä laatikoita on toki vielä, eikä työhuoneessa ole kalusteita. Mutta olen saanut luottamukseni takaisin, kyllä kaikki pikkuhiljaa järjestyy. Tavarat etsivät paikkojaan ja taulut kiipeävät sittenkin seinille. Lamput nousevat kattoon ja luovat valon piirillään tunnelmaa, nostattavat kotia. Voi kuinka Dahlia on kaunis! Kuinka sieviä huonekasvit ovatkaan uusissa mullissa ja ruukuissa! On kuin kotini olisi alkanut kasvaa ja sen kukoistus laajenisi huoneesta toiseen sisustavien käsien asetellessa lempeästi tavarat paikoilleen ja huonekalut järjestykseen. Elämänpiirinikin laajenee vähitellen. Otan tilaa haltuuni.

Mitä vielä tarvitsen? Mitä puuttuu? Muistelen vanhaa listaani ja mietin uutta.

• Kaipaa nyt ennen kaikkea tekstiilejä, verho- ja tyynykankaita.
• Toinen yöpöytä on edelleen toivelistassani, mutta niitä ei kuulemma enää valmisteta.
• Haaveilen yhä myös penkistä, jolle olisi hyvä viikata vaatteet yöksi.
• Työpöytä/työpöydät ja yksi työtuoli lisää. Työhuoneeseen asti emme vielä ole ehtineet.
• Kaksi keittiön tuolia.  Jotain sentään on jo saatu hankittua. Tosin mies pohtii jo seuraavaakin parin hankintaa.
• Nojatuoli ja rahi.  Lamino tuli ja on sekä kaunis, että mukava.
• Kauniita lamppuja, kivoja mattoja sekä yhtenäiset kukkaruukut.
• Kaiutinjärjestelmä ja tietokone.

Miksi tavarat eivät vieläkään ole paikallaan? Miksi siniset muuttolaatikot ja muut kuhmuraiset pakkaukset ovat yhä kasoina nurkista? Poissa silmistä, poissa mielestä. Villakoirat juoksevat jo karkuun lattiapinnoilla ja vasta äsken kiillelleet pinnat ovat saaneet asukseen elämän ensimmäiset merkit. Ennen muuttoa olin innoissani, edessä oli jotain uutta ja jännittävää. Arki kuitenkin lyö nopeasti niskoittelevaa vasten kasvoja, aika ei ole unelmoivan puolella.

Taulut eivät nouse seinille omia aikojaan, eivätkä laatikoiden tavarat itsestään löydä omia paikkojaan. Vapaa-aikaa on vähän ja tekemistä paljon. Tuntuu kuin suurin voitto olisi jo saavutettu, kun arkiset esineet ovat kutakuinkin paikoillaan ja pakkaukset ovat katseilta piilossa odottamassa omaa aikaansa. Odottamassa mitä? Sitä hyvää hetkeä siivota kaapit ja järjestellä (tarpeettomat) tavarat. Mutta mistä saisin energiaa kodin turhakkeiden kaivamiseen piiloistaan? Eikö näin ole hyvä? Saanhan nauttia vielä hetket -edes yhden illan-  raukeasta selkeydestä ja minimalismista ympärilläni?

Jos kaikessa hiljaisuudessa vain suljen ovet ei toivottuihin tavararöykkiöihin, lakkaavatko muuttolaatikot olemasta ovien takana? Tämä on sitä ylellisyyttä mihin minulla ei ennen ole ollut mahdollisuutta. Kotonani on ruhtinaallisesti tilaa ja piiloleikki rojun kanssa käy siten hetkellisesti mahdolliseksi. Kun en vielä ole tottunut tilan paljouteen. Käytän huoneita tottumattomasti, kuljen tuttuja reittejä keittiön, sohvan ja sängyn välillä. Muu tila jää tyhjilleen ja käyttämättä tarpeettomana. Joudun pinnistelemään työhuoneen ja ruokailutilan kanssa, koska ja miten niissä oleillaan? Kodinhoitotiloja en viitsi tähän yhteyteen edes mainita.

Kun tavarat ovat laatikoissa, sielu lepää myös kaappien sisällön selkeydessä. Etsin selvästi utopiaa, mikä ei ole toteutuskelpoinen yltäkylläisessä läntisessä elämäntavassa. Haluaisin, ettei kotonani olisi tavaraa jota en kaipaa ja tarvitse, mutta samalla en kuitenkaan ole valmis luopumaan juuri mistään. Edes suuret kodin ulkopuoliset säilytystilat eivät ole ratkaisu ongelmaani. Tarpeeton roju kaihertaa mieltä vaikka se säilyisi järjestyneesti ja sinällään häiritsemättä. Se muistuttaa olemassa olollaan siitä tosiseikasta, että meillä on enemmän kuin mitä tarvitsemme. Liian usein myös huomaan säilyttäväni jotain vain, koska se voisi jollekulle toiselle olla mittaamattoman arvokasta. Ajatus tuntuu häpeälliseltä ja nololta, liittyyhän se vahvasti ei-toivottuihin ja kiellettyihin ominaisuuksiin, kuten ahneuteen ja mustasukkaisuuteen.

Tavaraan on kuitenkin lähes mahdotonta suhtautua pelkästään järkeä käyttäen. Se synnyttää olemassa olollaan valtavasti emootioita ja tunneryöppyjä. Tavara luo turvaa ja se lohduttaa, se ärsyttää ja se muistuttaa. Joitain ei halua esille, vaikka ne historiansa puolesta kuuluisivat näkyville, niitä säilyttää velvollisuudesta. Toiset ovat liian intiimejä käyttöön tai julkisiksi, mutta niistä luopuminen tuntuu syystä tai toisesta mahdottomalta. Joistain aika on kulkenut ohitse, jotain on saanut rakkailta, joku herättää muistoja. Oma lukunsa ovat tavarat, joita saattaa vielä joskus tarvita.

Miten tässä tunneristiriidassa erottelee tärkeät ja säilytettävät esineet turhista ja tarpeettomista? Miten erottaa tavarat joita säilöö vuodesta toiseen väärin perustein? Tavarat vaativat ikäviä ja vaikeita toimenpiteitä ja sinällään mukava kodin rakentelu tuntuu äkkiä muuttuneen vastenmieliseksi velvollisuudeksi. Tehtävän suorittamiseen on tarjolla lähes loputtomiin armon aikaa, mutta rauhan saan vain toimeen tarttumalla. Sitten olen rauhassa, kunnes koittaa seuraava luonnollinen hetki suorittaa kitkentää ja arviointia. Kun vaan saisin ensin aloitettua.

Nyt suurin osa kodin irtaimistosta on onneksi jo paketissa. Verhot ja taulut on otettu alas seiniltä ja pakastin on syöty niin tyhjäksi kuin se vain suinkin on saatu. Asunnon kaiku tuntuu kummalliselta, ääni kulkeutuu seinistä aivan erilailla kuin ennen. Mietin jatkuvasti mitä vielä voisin tehdä valmiiksi huomisen varalle. H-hetki on käsillä.

Kummallisen nopeasti nämä kodittomat kuukaudet kuluivat lopulta ohitseni muuttoa ja uutta sisustusta suunnitellessa. Nyt kun vielä saadaan kaikki huonekalut ja tarve-esineet omille uusille paikoilleen, niin vihdoinkin voin kääntää katseeni täysipainoisesti seuraaviin projekteihin.  Kesää pitäisi alkaa suunnitella. Pitäisi hankkia töitä tai suunnitella opintoja. Kevät tuntuu täälläpäin maata olevan jo pitkällä, linnut laulavat ja silmut kasveissa ovat pulleita uudesta kasvusta. Elämä tuntuu hymyilevän ja saan vain vaivoin pidettyä tarkkaavaisuuteni fokusoituna oikeisiin töihini. Olisi niin paljon kaikkea mukavaa puuhailtavaa ja suunniteltavaa tarjolla.

Huonekalut ja sisustaminen ovat taas pinnalla ajatuksissani. Muuttoon on enää reilu viikko! Minun on koko ajan muistutetta itselleni, ettei mitään kiirettä ole. Koti muodostuu joka tapauksessa kauniiksi ja kodikkaaksi vasta ajan kuluessa. Sisustaminen on sellainen projekti, mitä ei koskaan saa valmiiksi asti, vaan aina siihen kaipaa vielä jotakin tai ainakin haluaa tehdä joitain uudistuksia.

Dahlia saapui jo odottamaan pääsyä kunniapaikalle uuteen kotiin. Se vastasi odotuksiani, mutta oli myös yllättävän hauraan ja siron oloinen. Ja kyllä, se on edelleen K-A-U-N-I-S. Ilman muuta hyvä hankinta! Lampun sijoituspaikka on vaan mietittävä tarkkaan, ettei se vaan joudu alttiiksi töytäisyille ja putoa. Silloin se hajoaisi varmasti.

Kaunis valaisin on kuin kodin koru. Huomaan, että nyt kun Dahlia on täällä annan itselleni mahdollisuuden miettia myös muita lamppuja. Itse asiassa olen kuin aarrejahdissa: niin monta kohtaa valaistavana ja niin paljon kauniita esineitä tarjolla. Jollain lailla vaan aina ne vaikeimmin saatavilla olevat alkavat kiinnostaa eniten. Olen onnistunut luomaan itselleni lähes pakkomielteen eräästä uskomattoman kauniista kattokruunusta, jota ei tietenkään ole Suomessa saatavilla.

Lotus kattokruunu on pallon mallinen ja se on tehty (CITES merkityistä) simpukan kuorista alkuperäisen 1940-luvun mallin mukaan. Ensimmäisen kerran ihastuin lamppuun jo joulukuussa, se esiintyy nimettömänä Gloriankodin numerossa 12/2007 sivulla 17. Nyt törmäsin siihen kuitenkin uudelleen, tällä kertaa internetissä. Se on vaan niin kertakaikkisen kaunis ja valkoisena kuin tehty makuuhuoneeseemme.

Vielä en aio luovuttaa lampun saamisen suhteen, vaikka se hankalalta vaikuttaakin. Ompahan jotain mistä unelmoida.

Uudessa kodissa pintoja peitti ohuena kerroksena valkea rakennuspöly, loppusiivousta ei vielä olla toteutettu. Tyhjissä huoneissa kaikui. Samaa vauhtia kuin sukanpohjat peittyivät tomuun, jäi lattialle pölystä puhtaita jälkiä merkiksi askeleistamme. Uusille kiiltäville pinnoille jätimme omat merkkimme, sormenjälkiä puhtaisiin hanoihin ja uutuuttaan kiiltäville laattapinnoille.

Tuntui pilkun halkomiselta käydä kohta kohdalta ja karmi karmilta läpi rakennusvirheiden ja kolhujen tarkastusta. Löytyihän niitä virheitä kun suurennuslasilla etsi, mutta mitään merkittävää vikaa uudessa kodissamme ei ollut. Mieleni teki kirjoittaa palautepaperiin kaikkien mitättömien valitusten perään kiitokset hyvin suoritetusta työstä, mutta paperissa ei ollut tilaa lisäkommenteille.

Koti tuntui valtavalta. Oikea keittiö, hyvät tilat pyykkihuollolle, sauna ja parvekkeellinen makuuhuone kauniilla näkymällä yli kattojen ja lastentarhan pihan läpi joelle. Tunsin oloni vain hiukan väärään paikkaan eksyneeksi ja nukkavieruksi. Tällaistako tulevaisuutta minä alan rakentaa itselleni? Ikkunan näkymä vanhoine kauniine puutaloineen ja lämpimän kiiltävä tammiparketti jalkojen juuressa hieman lohduttivat ja toivat turvaa, tuttuuden tunnetta. Kaikki muu oli minulle vierasta, juhlavaa ja kylmän oloista. Maalarinvalkoiset seinät, grafitinharmaat laatat ja musta kivi tuntuvat jollainlailla uhkaavilta ja hyökkääviltä. Ehkä tilan tuntu pehmenee kun asetumme kodiksi ja kannamme tyhjiin huoneisiin omat huonekalumme ja värimme. Toivottavasti.

Oloni on kovin ristiriitainen. Toisaalta olen innoissani ja onnessani. Toisaalta tunnen itseni surulliseksi ja epävarmaksi. On kuin joutuisin hyvästelemään osan haaveistani ja toiveistani aloittaessani tämän uuden elämänvaiheeni avovaimona aivan erilaisessa miljöössä kuin mitä olin ajetellut ja mihin olen tottunut. En ole tottunut yltäkylläisyyteen, enkä elämään elämääni kaikki mahdollisuudet avoinna ja kaikki toiveet toteutuvina. Tuntuu kuin saisin liian paljon liian helposti, jopa enemmän kuin olisin ikinä toivonutkaan. Dahlia lamppukin on jo matkalla uuteen kotiin.

Aloitimme eilen pakkaamisen. Valmiina on nyt kaksi isoa laatikkoa kirjoja ja iso kasa pokkareita ja lehtiä keskellä lattiaa matkalla antikvariaattiin. Se ei ole paljon, mutta se on alku.

Oma aikatauluni on nyt helmikuussa niin kiireinen, että olen todella kiitollinen omista täysistä muuttolaatikoistani vintillä. Jos minun vielä pitäisi nyt kuluttaa energiaani omien tavaroideni lajitteluun, en varmaan selviytyisi koulutöistäni lainkaan. Muutto on kannaltani strategisesti äärimmäisen huonona ajankohtana ja valvottuja öitä on vielä auttamatta luvassa ennen kuin voin hengähtää ja paneutua toden teolla sisustussuunnitteluun.

Huomenna pääsemme vilkaisemaan tulevaa kotiamme! Odotan hetkeä innolla, sillä kävimme asunnossa viimeksi kun se muistutti vielä muodotonta rakennustyömaata. Nyt pintaratkaisuista ja huoneiden koista pitäisi viimeinkin saada selkeä ja todenmukainen kuva. Jee.

Lähiaikoina olen niin intoutunut pohtimaan sisustusta ja muuttoa haavehuonekaluineen, että syvällisempien aiheiden käsittely on jäänyt. Ehkä minulla on myös tavallaan yllättävänkin seesteinen vaihe menossa elämässäni. Kiireinen, mutta selkeä. Juuri sellainen tyyni hetki mitä joskus näkee luonnossa myrskyn edellä, ennen kuin uhkaavat pilvet ennalta arvaamatta vyöryvät taivaan halki ja peittävät horisontin uhkaavana massana. Toivottavasti mielikuvani on vain kuvittelua, eikä taivas oikeasti repeä ja valu niskaani varoitusta antamatta.

Tällä hetkellä elämäni turva ja tuki tulee parisuhteesta. Kaiken kaaoksen, hulinan ja pitkien työpäivien keskellä uusi avosuhteeni näyttäytyy turvapaikkana ja vakaasti tukevana seinänä alati muuntuvassa epävakauden ilmapiirissä. Elämme kuin toista kuherruskuukautta. Emme ehkä yhtä kiihkeää kuin aikoinamme, mutta yhtä mielekästä ja tärkeää. Nautimme saavuttamastamme henkisestä läheisyyden tunteesta itsekin toisaalta ihmeissämme yhtäkkiä löytyneestä mielten konsensuksesta. “Minun on niin hyvä olla tässä”, totesi mieskin illalla käpertyessään nukkumaan kainalooni.

Reilun kolmen viikon päästä meillä on vuosipäivä. Kaikessa hiljaisuudessa olemme varanneet itsellemme hiukan omaa lomaa kiireen keskelle. Opiskelijoina voimme järjestää vapaapäiviä helpommin kuin kunnon työssäkäyvä väki. Tiedän kuitenkin jo nyt, että joudun maksamaan omasta selkänahastani muutaman päivän laiskottelun, työn määrä ei vähene vaikka aika kuluu. Kun vielä huomasin muutaman tärkeän deadlinen osuvan loman jälkeiselle muuttoviikolle, aloin jo hiukan katua päätöstä. Nyt se on kuitenkin myöhäistä: pitkä viikonloppu Keski-Euroopassa on jo varattuna. Voi minua onnen tyttöä!

Kohta en enää malta pysyä paikoillani. Uuden kodin sisustuksen suunnittelu polttelee mieltäni, enkä pysty kunnolla keskittymään tähän hetkeen ja tärkeämpiin akuutteihin asioihin. Onnekseni nyt myös mies selaa silmät kiiluen nettikauppoja ja voihkii uusien löytöjen ihmemaassa. Olen saanut olla toistuvasti muistuttamassa häntä asetetuista rajoituksista. Mitään ei hankita ennen kuin asunto on valmis.

Mies on jo yrittänyt ehdotella kaikenlaisia periaatteen kiertoja. Entä jos alkaisimmekin nyt innokkaasti sisustaa nykyistä asuntoa? Niin, eihän se silloin olisi uuteen kotiin valmistautumista, eihän? Olen saanut naureskella uroksen yrityksille, ankara rajoittaminen on selvästi osunut nyt omaan nilkkaan. Oletettuun muuttopäivään on enää alle kaksi kuukautta.

Muutamia sisustusaiheisia hankintoja olemme kuitenkin lähiaikoina tehneet. Ostimme graafisen kankaan nykyisen olohuoneen uusiksi verhoiksi. Se oli alennuksessa ja pidämme siitä molemmat. En kuitenkaan lähde ompelemaan kankaasta verhoja, vaan olen vain nostanut sen vanhan verhon tilalle. Näin varmistan sen, että kangas varmasti löytää paikkansa myös uudesta kodista. Kankaassa on valkoisella pohjalla pyöristettyjä neliöitä, joista osa on jätetty keskeltä tyhjiksi ja osa on täytetty toisella savyllä. Väreinä kuvioissa on siis ruskea ja kaksi eri vihreää.

Lisäksi ostimme kakkoslaatuiset tammiset kehykset, kun kävimme Hannasin myymälässä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kohde muuten, jos Raumalla päin liikkuu. Tuotemerkki on tuttu nimenomaan kehyksistä, niitä on käsittääkseni ainakin Stockmannnin valikoimissa, mutta myymälässä on kyllä paljon muutakin mukavaa. Omat kehyksemme saivat heti kotona sisäänsä miehen tekemän kolmen kuvan “taidekollaasin”. Hän on lähiaikoina leikkinyt innokkaasti photoshopilla ja pitäähän parhaiden tuotosten esille päästä. Oikein kivalta taulu tuolla seinällä näyttääkin.

Niin ja tilauksessa on myös suurin tähän astisista hankinnoistamme. Simpanssin tekemä sisustustaulu. Tästä ostoksesta olen erityisen iloinen, sillä rahat menevät hyväntekeväisyyteen. Fakta hyvästä tarkoituksesta tietysti vaikutti ostopäätökseen, mutta pääasia oli kyllä se, että taulut olivat tosi kivoja ja lisäksi idea on hauska. Väreiksi valitsimme muistaakseni oranssin, vihreän ja ruskean.

Muutenkin uuden asunnon sisustamisen värit ja tyyli alkavat hahmottua. Mitään yllätyksiä ei näillä näkymin ole luvassa vaan pysymme uskollisina skandinaavisille kalusteille ja tammelle. Päävärinä sisustuksessa tulee olemaan ruskea, sillä miehen kaunis suklaanvärinen sohva muuttaa ilman muuta kanssamme. Lisäksi sisustukseen tulee vihreää, johon minä olen jo pitkään ollut ihastunut. Oranssi ja keltainen ovat mietinnässä piristeväreiksi yksityiskohtia varten.

Yllättäen olen saanut mieheltä vastakaikua Dahlia valaisimille. Selvisi, että niistä on olemassa myös pienempi versio, joka siis näyttäisi ehkä sopusuhtaiselta myös meidän kodissamme. Eivätkä ne nyt niiiin kalliita edes ole, kun vertaa yleiseen lamppumakuuni siis. Kuva kahdesta pienemmästä lampusta valot sammutettuina sai miehenkin ihastumaan. Itse olen hurmaantunut lähinnä valon ja varjon luomista kuvioista, joita lamppu saa aikaan. Ehkä siis saan kaksi tällaista koristamaan seiniämme tulevaisuudessa.

Olemme todenteolla alkaneet miettiä myös Yngve Ekströmin Lamino nojatuolin ja rahin hankkimista, varsinkin kun selvisi että niitä saa naapurimaan puolelta niin edullisesti, että kannattaa lähteä autolla hakemaan. Siinä tulisi vähän niin kuin hyöty ja huvi samalla rahalla. Saamallamme säästöllä saisimme siis kyseisen lomamatkan. Tahtoisin kovasti lisätä tähän kuvan tuolista, mutta koska aion opetella kuvien lisäämisen vasta joskus tulevaisuudessa, tyydyn linkkiin.

Joulu on ohi. Maanantaina vuosi loppuu ja arki alkaa palailla uomiinsa. Tuntuu kuin aika kuluisi siivillä, mitään projekteja en ehdi saattaa rauhassa loppuun. Hetki vielä, niin muuton suunnittelu on aloitettava todenteolla. Aika tulee joka tapauksessa loppumaan keväällä kesken, sillä olen opinnoissani nyt niin intensiivisessä vaiheessa ja kaikenlaista muutakin on suunnitelmissa kodinrakentelun lisäksi.

Muutamassa sisustusliikkeessä olen ehtinyt loman aikana pistäytyä ja katselinkin ympärilleni “sillä silmällä”. Kun jouluna sain tietysti pitää vapaata myös koulutöistä, ehdin jopa lukea lisäksi muutaman sisustuslehden. Nyt olen ihastunut. Onnekseni kuitenkin ihan vaan muutamaan huonekaluun ja omaan kultaani. Heikkouteni ovat lamput. Tämän hetkisiä lamppusuosikkejani ovat Janne Kyttäsen Dahlia ja Emil Stejnarin Dandelion. Tuskin kuitenkaan alamme metsästää kyseisiä valaisimia, eihän niille ole kunnollista tilaa edes uudessa “isossa” kodissamme ja lisäksi ne ovat hävyttömän kalliita.

Sen sijaan Yngve Ekströmin Lamino nojatuolin ja rahin haluaisin ihan aikuisten oikeasti. Tummanruskealla lampaankarvalla ja tammisilla puuosilla. Uskoisin hankinnan olevan aikaa ja katseita kestävä hyvä sijoitus. Olen jo alkanut harkita säästämisen aloittamista. Tuoli on ruotsalainen klassikko, eikä siis aivan tuntematon Suomessakaan. Uuden nojatuolin hankkimista olemme jopa ajatelleet. Saa nähdä, ehkä minua onnistaa.

Uuteen asuntoon on muutenkin hankintalistalla kaikenlaista. Vaikka alkuperäinen ajatus oli, ettei juuri mitään tarvita lisää, on puheissamme vilahdellut vaikka minkälaisia hankintoja ja haaveita. Vaikeaksi asian tekee se, että miehen mielestä asioita ei saa vielä suunnitella tosissaan, hyvä kun uuden asunnon sisustuksesta ylipäätään voidaan puhua. Ajattelin kuitenkin listata tähän haaveidemme huonekaluja.

• Toinen yöpöytä. Nykyisessä makuuhuoneessa on vain yksi, sillä muuten kaapinovet eivät mahtuisi aukeamaan. Tämä on ykkössijalla ainakin omassa listassani. Lisäksi haaveilen penkistä, jolle olisi hyvä viikata vaatteet yöksi.
• Työpöytä/työpöydät ja yksi työtuoli lisää. Työhuoneeseen on saatava kunnolla työtilaa meille molemmille ja minä tarvitsen myös hyvän työtuolin, mieluiten samanlaisen kuin miehellä.
• Kaksi keittiön tuolia. Näistä ollaan puhuttu koko sen ajan kun mies on asunut tässä pienessä asunnossa. Nyt asia muuttuu ajankohtaiseksi, sillä uudessa asunnossa pöydän ympärille mahtuu kuusi tuolia kokoaikaisesti toisin kuin täällä vanhassa kodissa.
• Nojatuoli ja rahi. Tällä hetkellä lainassa on miehen vanhemmille tarpeettomat rumahkot huonekalut. Niillä mennään kunnes budjetti antaa myöden.
• Minä haaveilen lisäksi kauniista lampuista kuten jo kerroin, ja kivoista matoista sekä yhtenäisistä kukkaruukuista.
• Mies haaveilee uudesta kaiutinjärjestelmästä ja tietokoneesta.